TORRONSUO – LIESJÄRVI 14.-16.10.2016
Esa
Neljä metsäkaveria marssi niin, koska matka oli tiedossa, mukava siis.
Vaan yksi olikin jäänyt rokuliin, siis häntä onkin muistamiin.
Kolme metsäkaveria marssi niin, koska matka oli tiedossa, mukava siis.
Vaan yksi jäikin kotimaisemiin, kun tauti kaatoi kumppanimme, petiin.
Kaksi metsäkaveria marssi niin, koska matka oli tiedossa, mukava siis.
Matkasimme vain lähimaisemiin, Sepen synnyinpaikkoihin kiinnyttiin ja matka meillä oli ihan hauskakin.
Matkan järjestäjä Esa oli päättänyt, että katsotaan lähimaisemien Torronsuo ja Liesjärvi, sillä miksi mennä ”merta edemmäs kalaan”. Majapaikkana toimi Lahtomaan perheen kesäasunto (tekojärvineen = kylpytynnyri).
14.10. suoritimme ns. alkulämmittelyt eli kiertelimme Pikku-Valkeen ja Iso-Valkeen ympärillä ja tapojemme mukaisesti teimme ”Camel Bootsit” eli miehet kulkivat omia polkujaan.
Illan hämäryys pakotti meidät kuitenkin valitsemaan suoremman reitin majapaikalle. Ja alkoi jo nälkäkin hieman kurnia vatsanpohjassa.
Saunan ja ruoan lämmitystä. Ja tietysti oma järven veden lämpötilan kohottamista kaupunkilaisille sopivaksi. Ja hyvinhän me lämpimässä vedessä viihdyttiin (olisi kannibaalit olleet ylpeitä parista valkoisesta keitinvedessä, vaan kypsyysaste jätettiin raaaksi, koska huomenna on uusi vaelluspäivä).
Syöminen meni asianmukaisesti, vaan Maken ruokaosuuden kohdalla alkoi ns. napa naukumaan. Joten eikun uniJukan puheille.
Lauantaiaamun heräilyt suoritettiin ammattitaidolla eli hitaasti venytellen. Lähtee vanhemmankin miehen koneisto paremmin vauhtiin kun ei säikytellä heti aamutuimaan.
Riittävän monipuolisen ja maukkaan aamupalan (& Maken osuus) jälkeen kohti Torronsuota, minkä vierestä oli tullut mentyä varmaan jo yli sata kertaa, vaan aina oli katsomatta jäänyt. Nyt korjattiin mokoma puute.
JA suotahan riitti ja riitti, vaan kaunista oli. Ei turhaan kehuttu, varsinkin kun reitit olivat helposti merkityt, joten tehtiin vaan kerran ”oma oikopolku”, kun kerran digitaaliset vempaimetkin antoivat periksi eli kännykästä alkoi loppumaan akku (syynä Sports Tracker -appsi). Onneksi aina matkallamme mukana oleva luottokompassi (se EI digitaalinen) toimii ja näyttää oikeita suuntimia.
No niin ja onnellisesti pääsimme Torronsuolta asfaltti-pinnalle, joten kovaa oli taas maankamara. Johtotähtemme näytti Häntälän notkojen suuntaan, joten siellä sitten illan loppuverryttelyt, vältettiin noidan houkutukset iltatulille, vältettiin myös valkohäntäpeurat, jotka ”perävalot” vilkkuen antoivat meille tien käyttöön.
Sepen piti katsastaa Häntälän Osuusmeijeri, kun kerran lapsuuden maisemissa oltiin. Jos on mies ”hieman” vanhentynyt, niin kyllä oli meijerikin. Siinä meijerimiesten pojat, kyynel silmäkulmassa muistelivat lapsuuttaan ja ihmettelivat, että minne se aika on oikein mennyt.
Back to basics eli majapaikalle. Lämmiteltiin luitamme saunassa ja tynnyrissä ja TAAS jouduttiin syömään MYÖS Makenkin osuus…
Pötsit piukeina muisteltiin menneitä, mietiskeltiin tulevaisuutta ja kuinka ollakkaan, uniJukka saapui ihan pyytämättä tai tilaamatta… krooh
Seuraava päivä -freesit kundit taas matkalla ja nyt suuntana Liesjärvi. Ei muuten olla sielläkään koskaan käyty vaikka vierestä on ajeltu.
Yllättävän ”cool” puisto, hyvä että tultiin… Esan jalkapallossa (eli Ruusun kanssa palloa potkittu) syyskuussa saama urheiluvamma alkoi kolottamaan, joten Sepen ”oli pakko” vilkaista sitä. Tohtori sanoi, että kun reissu on tehty, mene lääkärille. (P.S. Minähän sitten myöhemmin kävin ja parantumassa olevan oikean jalan murtumat näkyivät röngten-kuvassa… ja minä poika se kirmailin Sepen kanssa yli 60 km viikonlopun aikana… ei huono!).
Siis valitsimme paremmin jalalle sopivat reittipolut ja onneksi niitä riitti. Lopulta alkoi Keppana-Kellari häämöttämään ja siellä nautitun maukkaan ja ravitsevan ruokailun päätteeksi totesimme, että vaikka joukkomme oli kahdella harventunut, niin kyllä me kahdestaan kunniakkaasti edustimme myös Makea ja Repsaa. Ei tarvitse poikien meitä hävetä 😉
Majapaikalle hyvästit ja johtotähti-tähtäin kohti Helsinkiä. Sepe ”työläiseltä” jäi metsään kaikki murheet, joten voi hyvillä mielin lähteä sorvin ääreen keräämään uusia, jotka saa sitten taas vuoden päästä jättää seuraavan kohteen – mikä sitten lieneekään – metsään…
”Mitätön askel ihmiskunnalle, 87500 (ei välttämättä ihan kivutontakaan) askelta parille papalle!” Muuan retkeläinen
Metsäveljien patikointi 2016 toteutui joiltakin osin aikaisemmasta poikkeavin muodoin:
- Edettiin ilman kärkipartiota, koska Make oli joutunut vihamielisen virushyökkäyksen kohteeksi. Pohjanmaan edustus tuli hoidetuksi kuitenkin aktiivisesti sängynpohjalta, vaikkakin sanomien salauskoodi ratkesikin joiltain osin vasta jälkikäteen1.
- Joukon nestori Repsa oli siirtynyt reserviin, mutta oli läsnä viimeisimmät keikat kattavan kirjan tekijänä. Kyseessä on rajoitettu painos (4 kpl), joten tästä teoksesta tulevat keräilijät tappelemaan.
- Esa oli potkiskellut jalkapallon lisäksi erinäisiä muita kohteita ja lähti taipaleelle klabi turvoksissa. Buranalla sentään pärjättiin, eikä norjalaiseen huulirasvaan tarvinnut turvautua.
- Sepe ei keittänyt hernerokkaa maastossa. Se on varmin tapa välttää rokan kaatuminen.
Perjantai 14.10.
Matka alkoi klo 13.30 Esan mersulla Torppiksesta Paloheinän kautta kehä I:lle ja Turun moottoritielle. Sepe oli yrittänyt saada Maanmittauslaitokselta ja retkeilykaupoista kohteiden maastokarttoja huonolla menestyksellä, joten päätettiin selviytyä netistä tulostettujen avulla eikä enää maltettu poiketa Karttakeskukseen. (Olis kannattanut tehdä toisin). Anturan alla oli poltetta tukikohtaan Lahtomaan datshalle Someron Ritasmäentielle. Matkalla poikettiin kotileipomolla täydentämässä muonavaroja ja perille saavuttiin ajassa h+1.20.
Tukikohdan lämmitys, pari ruisleivän siivua lärviin ja maastoon. Lämppärinä käytiin katsastamassa lähitienoon järvet Iso-Ätämö, Pikku-Ätämö, Iso-Valkee ja Pikku-Valkee Someron kaupungin ylläpitämällä ulkoilualueella. Kaupunkipuistoksi aika erämaisen oloinen. Kangas tuntui mukavalta jalan alla ja järvet löytyivät ilman isompia ongelmia. Saattoi johtua siitä, että Esa oli käynyt paikalla aikaisemmin.
Iso-Valkeen rannalla poikettiin niemen nokassa olevalle taukopaikalle. Matalarantainen ja hiekkapohjainen oli tämä Iso-Valkee. Esa tiesi, että kesäaikaan täällä on hyviä kutupaikkoja. Minun muistikuvani mukaan hauen kutuaika on kyllä aikaisemmin, jäitten lähdön tienoolla, mutta en viitsinyt asiasta ruveta väittelemään. Järven nimestä keskustelu siirtyikin luontevasti kulttuurin puolelle, Veijo Meren romaanin ”Jääkiekkoilijan kesä” pohjalta joskus 1980-luvulla tehtyyn elokuvaan ”Iso vaalee”, jota sitten ruvettiin muistelemaan.
Alkoi hämärtää puoli seitsemän tienoilla, ja paluumatkalla jouduttiin karttaa tutkimaan jo otsalampun valossa. Polku oli onneksi paljon käytetty ja tasainen mennä, ja loppumatka sujui peltojen kautta kulkevaa Ritasmäentietä pitkin. Matkaa kertyi 12 km.
Sepe ryhtyi lämmittämään saunaa ja Esa kylpyläosastoa. Välillä lauteilla, välillä tynnyrissä makoillessa kuluikin rattoisasti pari tuntia. Illan päätteeksi nautittiin herkullista kanapataa yrttikastikkeessa ja saatiin kumotuksi yhdet lasit valkoviiniä. Eikun aamupuurot mujumaan uuniin ja unta palloon.
Lauantai 15.10.
Esan herätyskello soi klo 8, mutta herääminen tapahtui huomattavalla viiveellä. Sepe noudatti Esan edellisen illan ohjetta, että ”eihän tässä jäniksen selässä olla”. Täytyy tosin myöntää, että ei ole kokemusta jäniksellä ratsastamisesta, mutta kaikesta päätellen se on nopeatempoisempaa kuin hummalla meno. Aamupuuroa nautittiin, kun Seinäjoelta tuli haasteellinen toimeksianto:
”Rajamäen rykmentin esimies on tuo kaikkien tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies vilttihattu päässä, kaupittelee pikiä ja vilkuttelee vikkelästi terävää veistä, harjoitellen viuluniekan virkaa ilokoneellaan. Mutta kiltti kuppari on hänen eukkonsa Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko, joka saattaa ohikulkeissaan savuamaan kuppasaunan.”
Tekstin kirjoittaja tunnistettiin Aleksis Kiveksi, mutta mitä tarkoittaa käpeä? Asiaa räknäiltiin monelta kantilta ja päädyttiin johonkin komeaan tms. Tämän kuultuaan Make lupasi vastedes olla käyttämättä meistä tällaista luonnehdintaa. (Olis kannattanut tehdä toisin). Heh heh, kuinka väärässä oltiinkaan![1] Tosin täytyy sanoa, että ketterä oli kyllä ehdolla, mutta hylättiin, koska arveltiin yksimielisesti, että lyhyet ovat todennäköisesti aina ketteriä. Esimerkkinä pesiksestä tuttu Sami Sirviö. Mutta mielellään mekin ollaan kaikin puolin käpeitä.
Eväät pakattiin ja suunnattiin päivän kohteeseen Tammelan puolella olevalle Torronsuolle. Keli oli patikoinnin kannalta mitä suotuisin, n. 4 C lämmintä, pilvistä, yöllä oli vähän tihuuttanut mutta oli poutaantumassa eikä juurikaan tuullut. Kiljamon parkkipaikalta lähdettiin ja päätettiin kiertää suolenkki vastapäivään. (Olis kannattanut tehdä toisin). Someron maantietä pitkin Torron kylätien risteykseen, siitä itäänpäin, josta olisi pitänyt tulla viitta Kiljamon retkipolulle. Jossain vaiheessa Sepe huomasi, että kompassineulaan oli tullut häiriö, piti mennä pohjoiseen, mutta oltiin menossa kaakkoon. No, sellaista voi sattua, kompassi oli vanhaa mallia, 60-piiruinen, ja sentään 44 vuotta palvellut marssikompassi… Oltiin lähestymässä Haiponjärveä, eli kuljettiin vääjäämättä poispäin kohteesta. Nettikartan mittakaava oli n. 1:80 000, eikä siinä kaikkia teitä näkynyt. Päätettiin lähteä kompassisuunnalla metsän (= ryteikön) lävitse kohti polun päätä. Ylitettiin kaksikin hyväkulkuisen näköistä tietä, mutta painettiin määrätietoisesti metsään kompassiin luottaen ja lähes neljän kilsan tarpomisen jälkeen tultiin kuin tultiinkin oikean polun päähän. Muisteltiin kaukopartiomiehiä…
Eväsleivät ja banaanit syötiin Härksaaren vanhalla louhoksella, jossa näkyi vieläkin kiiltäväkylkisiä kimpaleita, tiettävästi kvartsia. Tulentekopaikkaa ei ollut, joten ei paistettu makkaroita, ne kulkivat mukana repun pohjalla reissun loppuun asti. Loppureitti oli hyvin merkitty ja kulki pitkospuita myöten valtavan aapasuon läpi. Leveimmät pitkokset olivat 50-senttisiä, joten ei tarvittu kahta rinnan. Suo on yllättävän värikäs, ruosteenpunaista sammalta, muutoin kullankeltaista korsikasvia, tummia jänteitä ja kitukasvuista mäntyä. Kun suo on tarpeeksi iso ja on sen keskellä, tulee aika vaikuttunut olo.
Tauosta virkistyneenä päätettiin käydä vielä ennen hämärän tuloa katsomassa Häntälän notkot. Keskellä peltoja ilmaantui yhtäkkiä Keski-eurooppalainen kumparemaisema. Kierreltiin alueella, joka oli tiuhaan miinoitettu, mutta osumilta vältyttiin. Rinteillä kasvoi runsaasti komeita katajia. Häntälän kylään (Varsinais-Suomen vuoden kylä 2009) kävellessä tavattiin noita, joka houkutteli poikkeamaan notkossa näkyvälle laavulle. Ei uskallettu mennä.
Paluumatkalle sattui muuan tiilirakennus, jonka yläkerrassa isännöitsijän asunnossa Sepe syntyi noin 65 vuotta sitten. Pahasti oli kotinurkat ränsistyneet, mutta ylpeänä päätykolmiossa vielä luki ”Häntälän Osuusmeijeri 1935”. Palanen suomalaista osuustoimintahistoriaa ajalta, jolloin joka pitäjässä oli oma meijeri, parhaissa, kuten Somerolla, kolme. Tämä tosin taisi johtua enemmän isäntien riidoista kuin osuustoiminta-aatteen palosta. Mene tiedä.
Paluumatkalla tuli pientä epätietoisuutta siitä, kuka menee ensin. Nimittäin kolme valkohäntäpeuraa oli aikeissa ylittää ajoradan. Annettiin suosiolla tietä. Toisella puolella niillä oli kaverit odottelemassa, sitten kymmenpäinen lauma painoi valkoiset hännänaluset pystyssä pitkin peltoa.
Päivämatkaa kertyi 23 km. Tutut rituaalit illalla. Kylpytynnyrissä oli mukava katsella, kun täysikuu pilkisti pilviverhon välistä. Saunapuhtaina sällit siirtyi ruokapöytään, molemmilla Mouhijärvi-paita päällä. Ja sitten ne makkarat. Ei tosin mukana kuljetetut, vaan nakit muusilla. Tarkemmin sanottuna Esan varaamat saksalaisherkut, ja kylmää olutta kyytipojaksi. Jostain syystä rupesi raukaisemaan.
Sunnuntai 16.10.
Matka suuntautui Liesjärven kansallispuistoon, joka sekin sijaitsee pääosin Tammelan kunnan alueella. Monessakohan Suomen kunnassa on kaksi kansallispuistoa?
Maastoltaan tämä oli täysin eilisen vastakohta. Aarnimetsää ja järvimaisemaa. Lehdoksen parkkipaikalla taulukarttaa tutkiessa paikalle sattui pariskunta, jolla oli saman suuntainen tavoite. Aloitettiin Punatulkku-reittiä myötäpäivään, poikettiin siitä Kanta-Hämeen korpimaat lävistävälle Ilves-reitille kohti Kyynäräjärveä ja annettiin vähän hanaa (Olisi kannattanut tehdä toisin). Polku oli hyvin merkitty, mutta mutkainen ja paikoin kivet ja juurakot pakkasivat rasittamaan klabia. Matkalla, kun oltiin saatu sen verran kaulaa, että ääni ei kuuluisi, kysyin Esalta arviota pariskunnan iästä. ”Rouva on ehkä 68, ukko luultavasti vähän vanhempi”. Siis niin älyttömän vanhatkin vielä köpittää metsässä!
Kopinlahden taukopaikalla pysähdyttiin vähän huilaamaan ja vesihörpylle. Se pariskunta painoi pysähtymättä ohitsemme. Korpilahdelta alkoi 1.3 km pitkä kapea kannas, joka erottaa Liesjärven ja Kyynäräjärven. Kapea tarkoittaa ohuimmillaan 10 metriä, leveimmillään 40 m. Järviä yhdistää joenpätkä, jonka yli kulki puusilta, mutta näin matalan veden aikaan siitä pääsi vaivatta kulkemaan niin, että vain saappaan jalkaterät kastuivat. Pari heppua oli sillan kupeessa heittelemässä virveliä. Saalista ei näkynyt, mutta se ei tuntunut näitä harmittavan. Ehkä kotona oli imurointipäivä…
Saavuttiin Pirttilahteen, josta jatkettiin vielä Tapolanjärvelle. Sitä pääsi ihailemaan arviolta 40 m korkeudesta Hyypiönkallion jyrkänteeltä.
Paluu tehtiin urheiluvammojen vuoksi pyöräilyreittiä pitkin. Pyöriä ei valitettavasti tullut matkaan. Ajatus kuitenkin heräsi, että tänne voisi joskus tulla fillarillakin, Someron tukikohdasta matkaa on noin 20 km sivu.
Kävelyä oli kertynyt kaikkineen 52.5 km, mitä yksimielisesti pidettiin riittävänä syynä siirtyä reissun päätösaterialle Keppanakellariin. Esa otti naudanleikkeen ja Sepe kuhaa. Oluen valinnasta meinasi tulla vaikeata, kun valikoimissa oli 280 laatua. Sen verran näljässä oltiin, että ei tehty asiasta ongelmaa.
Sitten perinteinen siivous ja kamojen pakkaus. Patikka n:o 17 jäi historiaan, ja jätkät palasivat takaisin arkeen odottelemaan uutta syksyä ja uusia seikkailuja.
[1] käpeä a. kerkeä, reipas; kätevä, näppärä; ketterä
(lähde: Suomen murteiden sanakirja)